Kysely valtionavustusten hakijoille ja saajille

projektin laatu

Selkeä löydettävyys ja ohjeet, jotka ohjaavat heti oikeaan paikkaan. Siis asiakaspolku esim. Googlesta (asiakkaan käyttämät hakusanat huomioiden) selkeälle tietosivulle, josta linkki hakemiseen selkeine ohjeineen. Mahdollisimman pysyvät kriteerit ja prosessit, UKK-listat käytännön esimerkeillä. hyvät neuvontapuhelimet ja -chatit lisäkysymyksille.

Jatkuva/ympärivuotinen haku mahdollisimman moneen asiaan, esim. rakennusperintöhankkeisiin. Järjetöntä suunnitella remontteja, kun hakuaika on vain loka-marraskuu, päätös tulee kesä-heinäkuussa ja vuoden loppuun aikaa toteuttaa.

Kaikissa hakemuksissa selkeästi ensimmäisenä esillä avustuksen suurempi tavoite ja tarkoitus, joka ohjaa hakuprosessia.

Ainakin kulttuurisektorilla olisi hyötyä näistä:
- Rahoitusta olisi hyvä myöntää nykyistä suuremmissa erissä, sillä apurahataiteilijoiden ja -tutkijoiden työajasta menee nykyään liikaa lukemattomien hakemusten tekemiseen.
- Avusten hakijoiden ääntä on syytä kuulla valtionavustustoimintaa suunniteltaessa. Ääni kuuluu parhaiten ja luotettavimmin taiteilijajärjestöjen kautta, sillä niissä ollaan hyvin perillä jäsenistön tarpeista ja tilanteesta. Suomessa järjestäytyneisyys aste on kulttuurialoillakin lähes 100 %, eli kyllä kaikkien ääni kuuluu järjestöjen kautta.
- Avustusten myöntäjä tietysti itse arvioi avustusten yhteiskunnallista impaktia ja hyötysuhdetta tekemällä vaikuttavuusselvityksiä. Silloinkin pitää tietysti kuulla kunkin alan ammattilaisten järjestöjä, mutta myös puolueettomampia tahoja. Kulttuurisektorilla on Suomessa esim. Cupore (Kulttuuripolitiikan tutkimuslaitos), joka tuottaa erittäin luotettavaa tietoa kulttuurialasta ja sen vaikutuksesta yhteiskuntaan.

Kuullaan mahdollisimman laajasti avustusten saajia ja heidän edustamiensa alojen taustajärjestöjä. Järjestöissä on usein paljon tietoa alan tilanteesta.

Taustalla olisi kenties hyvä olla jonkinlaisia laajempia yhteiskunnallisia tavoitteita ja painotuksia. Ainakin osaan hauista tämä varmasti sopisi, ei ehkä kaikkiin.

Hankalasti muotoiltuja kysymyksiä, vaikea tietää mihin on vastaamassa.

Läpinäkyvyyttä ja vaikuttavuutta varmasti lisää esimerkiksi käytännön esimerkit lisätietoina (vrt. Verohallinnon esimerkit UKK-sivuilla), myönnetyt avustukset ja seuranta julkiseksi. Selkeästi esiin, mitä yhteistyötahoja milläkin avustuksella on (esim. Rakennusperintö - kysy Museovirastolta)

- Kulttuurialoilla (aivan kuten tieteissäkin) vertaisarviointi on kaiken a ja o. Suomalainen kulttuurin rahoitusjärjestelmä, jossa valtion ja kuntien sekä säätiöiden myöntämällä rahoituksella on erittäin tärkeä rooli, toimii hyvin juuri sen vuoksi, että merkittävä osa rahoituspäätöksistä perustuu todelliseen vertaisarviointiin, eli siihen, että alan (toivottavasti) parhaat ammattilaiset arvioivat toistensa hakemuksia. Ilman vertaisarviointia koko järjestelmä voisi helposti korruptoitua ja päätöksiä tehtäisiin ilman riittävää ja todellista asiantuntemusta.
- Järjestelmää olisi syytä vielä kehittää niin, että esim. valtio sitoutuisi nimeämään yli puolet vertaisarvioijista niiden henkilöiden joukosta, joita hakijoita edustavat järjestöt (taiteilijajärjestöt) ovat tehtäviin ehdottaneet. Suunnilleen näinhän järjestelmä nytkin toimii, mutta kun vertaisarvioijia nykyään nimetään, valtio kuulee niin laajaa joukkoa eri toimijoita, ettei ole mitenkään varmaa, että alan ammattijärjestöt saavat ehdokkaitaan läpi, vaikka ne selvästi edustavat alansa ammattilaisia kaikkein laajimmin ja asiantuntevimmin. Toinen ongelma, ja periaattellisempi sellainen, on se, että kun nykyään valtio on sitoutunut vain kuulemaan alan järjestöjä vertaisarvioijia nmettäessä, on periaatteessa aivan mahdollista, että jossain poliittisessa tilanteessa valtio ei kuulemastaan piittaa, eli nimeää vertaisarvioijiksi ketä huvittaa — ehkä omia lakeijojaan— vaikka alan ammattijärjestöt kuinka muuta huutaisivat. Vertaisarviointijärjestelmää olisi sen sijaan järkevää ajatella hyvin samantyyppisenä kuin edustuksellista demokratiaa: alan ammattilaisia edustavien keskeisimpien järjestöjen pitää saada äänensä kuuluviin.
- Vertaisarviointia olisi hyvä laajentaa nykyisestä niin, että sitä käytettäisin enemmän muuallakin kuin taitelija/tieteilijä-apurahoista päätettäessä, eli alan järjestöjen olisi hyvä päästä suoraan nimeämään henkilöitä tai ainakin ehdokkaita muihinkin avustuspäätöksiä tekeviin instansseihin kuin esim. taidetoimikuntiin.
- Erittäin tärkeä ja tarpeellinen uudistus, joka pitäisi tehdä heti, on se, että vertaisarvioinnista pitäis ruveta maksamaan kunnollista korvausta. Jo nykyisellään esim. Koneen säätiö maksaa vertaisarviointia tekeville asiantuntijoilla aivan käypää korvausta, suunnilleen 20 € per käsitelty hakemus, ja tämän vuoksi Koneen säätiön on helppo saada erittäin päteviä ihmisiä tekemään sitä työtä, varsinkin kun arvioitsijat vaihtuvat joka vuosi, eli kovin pitkään työpanokseen ei tarvitse sitoutua. Valtion taidetoimikuntiin on sen sijaan vaikea saada ehdolle pätefviä henkilöitä, sillä se työ koetaan — aivan aiheellisesti — vain uhraukseksi. Syytä erikseen huomata, että monilla taidealoilla vertaisarviointia tekevät freelancerit, jotka eivät voi tehdä arviointityötä minkään palkallisen työajan puitteissa, vaan ihan puhtaana talkootyönä. Asiantuntijuutta pitää alkaa arvostaa myös tässä kontekstissa.

Helpotetaan hakemuslomakkeita, lisätään palvelumuotoilua sekä hakemus- että selvitysvaiheessa. Pyritään helppoon selvityslomakkeeseen. Yhteistyössä pitää ottaa huomioon puolueettomuus ja jääviyskysymykset. Moni ala on Suomessa pieni. Kuitenkin vertaisarviointi on hyvi tärkeää, siitä en luopuisi, sillä vertaisarvioinnissa tunnetaan se ala, jolle avustusta ollaan myöntämässä. Ollaan suurissa vaikeuksissa, jos apurahapäätöksiä tekevät tahot, jotka eivät tunne alaa. Asiantuntijuus on todella tärkeää hakemuksia arvioitaessa.

Avoimuus on kaiken a ja o. Päätöksen pitää perustella selkeästi. Prosessi pitää kuvata avoimesti.

sen vaikutukset laajasti

Asiakaspolut, palvelumuotoilu, asiakkaan ei organisaation näkökulma. Polku Googlesta/tiedonhausta loppuun asti. Mistä ihmiset etsivät tätä tietoa? Missä ovat ne ihmiset, jotka tietoa tarvitsevat? Viedään tieto sinne.

- Tärkeintä on, että hakuilmoitukset ja -lomakkeet ovat tarjolla myös englanniksi, sillä yhä suurempi osa Suomessa toimivista taiteilijoista puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin suomea, ruotsia tai saamea.
- Hakuilmoitukset voitaisiin toki koota yhteen portaaliin, vaikkapa Haeavustuksia.fi -nimiseen palveluun, mutta se ei olennaisesti parantaisi tilannetta, sillä kyllä tieto haettavissa olevista avustuksista nykyäänkin leviää tehokkaasti, sillä alan järjestöt kokoavat tiedot omiin jäsenkirjeisiinsä, mitä kautta alan ammattilaiset kyllä tietävät mitä milloinkin on haussa. Ongelma on sen sijaan siinä, että rahaa on jaossa liian vähän ja liian pieninä paloina: myöntöprosentti on usein alle 10 ja hakemuksia joutuu tehtailemaan aivan liikaa — eikä silti välttämättä saa mitään rahoitusta.
- Koska yksittäinen henkilö tai yhteisö joutuu tekemään paljon hakemuksia, kaikenlainen automaatio auttaa, eli jos hakijan tiedot ovat valmiiksi tallella järjestelmässä, siitäkin on apua.
- Avustusjärjestelmää olisi hyvä kehittää siihen suuntaan, että kun hakija laittaa hakemuksen sisään, se automaattisesti kulkisi valtion instanssien ja myös säätiöiden pöydille käsittelyyn. Nykyiselläänhän toimitaan niin, että hakijat tekevät hakemuksen valtiolle ja muokkaavat pari kuukautta sen jälkeen saman hakemuksen vaikkapa Kulttuurirahaston tai Koneen säätiön järjestelmiin sopivaksi ja lähettävät sen uudelleen. Kaikkien kannalta olisi tehokkaampaa, jos hakija voisi laittaa yhden hakemuksen sisään ja eri tahot käsittelisivät sitä kukin oman vuosikellonsa mukaan.
- Avustusjärjestelmää pitäisi kehittää siihen suuntaan, että aiemmilla näytöillä olisi nykyistä isompi merkitys päätöksiä tehtäessä. Tällä hetkellä on niin, että työ- tai toimintasuunnitelman merkitys korostuu usein liikaa: jos hakija on vuodesta toiseen tehnyt hyvää työtä, eli hänellä on hyvät näytöt, ei ole järkevää vaatia häntä tekemään ylettömän yksitysikohtaista työsuunnitelmaa. Yksitysikohtaisen työsuunnitelmalla pitäisi olla merkitystä ennen kaikkea silloin kun hakija on uusi, eli hänellä ei vielä voi olla laajaa ansioluetteloa, tai jos hanke on aivan poikkeuksellinen.

Yhä useampi voisi saada valtionavustusta, jos avustusten määrää lisättäisiin. Summaa tulisi kasvattaa ja määriä lisätä. Sama koskee taiteilija-apurahoja, taiteilijaeläkkeitä ja taiteilijaprofessuureja yms. Apurahojen määrä on hyvin pieni. Niitä tulisi jakaa enemmän ja useammille.

On hyvää kehitystä, että kaikki valtionavustushaut kootaan yhteen palveluun. Tämä lisää mielestäni yhdenvertaisuutta. Eivät kaikki välttämättä ymmärrä hakea avustuksia. Palvelussa pitää olla hyvä mahdollisuudet suodattaa ja hakea avoimia, päättyneitä ja tulevia hakuja mm. aihepiireittäin. Hakeminen pitää tehdä hakijalla mahdollisimman helpoksi. Käyttöliittymän pitää olla selkeä ja intuitiivinen.

Mihin tietoa tarvitaan? Aina tähtäimessä avustuksen tavoite, ja siitä johdatte 1-3 mittaria, jotka aidosti mittaavat tavoitteeseen pääsyä. Ne sitten julki, ei mitään kaikkien tietojen sillisalaattia. Esim. öljylämmityksestä vaihto, x kpl toteutettu vuoden aikana.

Vaikutuksia voi kysyä avustusten saajilta, mutta paljon luotettavampaa tietoa saadaan teettämällä selvitys jollain tutkimusorganisaatiolla, esim. kulttuurin puolella Cuporella. On tuhrha kysellä taiteilijalta, että miten merkittävä saamasi avustus, asteikolla 1-5, oli työsi ja taiteilijana kehittymisen kannalta ja millaisia uusia yleisöjä olet avustuksen ansiosta löytänyt tai uusia taiteellisia innovaatioita tehnyt.

Avustuksista voi pyytää raporttia apurahan saajalta, mutta myös kysellä laajemmin. Vaikutuksia voi arvioida joko heti tai pidemmän ajan päästä. Tämä. kysely on kyllä aika erikoinen, kun öljylämmityksen vaihtoavustua ja valtion taiteilija-avustus on rinnastettu. Siinä in kyse kahdesat AIVAN erilaisesta asiasta. Toisessa on kyse henkilön toimeentulosta, toisessa asumiseen liittyvän ratkaisun tuesta. Niiden mittarit ovat erilaiset ja avustuksien vaikutuksia pitää voida myös mittaroida eri tavalla. Toisen vaikutuksen näkyvät kenties heti, toisen vasta kenties 5 vuoden kuluttua. Tekijälle itselleen vaikutukset voivat näkyä heti, mutta suuremmille yleisöille vasta taiteellisen teoksen julkistamisen jälkeen tms.

Tuloksia pitäisi nostaa aktiivisesti esille. Olisi hyvä pystyä seuraamaan ja esittämään vaikuttavuutta. Se nostaisi apurahalla tehdyn työn ja koko järjestelmän arvostusta.

Tärkeintä on, että hakijoille ja hakijakohderyhmille tulee ajantasaista, luotettavaa ja selkeää tietoa. Sähköpostilla tai vaikka tekstiviesteillä tietoa kun sitä tarvitaan, automatisointia. Se kantaa pidemmälle kuin sinne tänne esim. somekanavilla julkaisut.

Mielikuvilla on merkitystä: sanasta apuraha kannattaisi kokonaan luopua, sillä se kuulostaa useimpien korvissa köyhäinavulta ja kainalosauvalta, jota pätevän toimijan ei pitäisi tarvita. Taiteilijapalkka / tieteilijäpalkka tms. muu vastaava olisi paljon parempi terhmi.

Suora viestintä.

Valtioapuviranomaisen pitää viestiä avoimista hauista laajasta ja tasavertaisesti. Hakuilmoitusten pitää olla hyvin tehtyjä ja selkeitä. Päätökset pitää perustella selkeästi ja avoimesti. Sekä valtionapuviranomaisella että tuen saajalla on velvollisuus kertoa, mitä rahalla on saatu aikaan.

läpinäkyvyys

Keskittyminen oleelliseen on tärkeintä. Mitä avustetaan, miksi ja miten paljon. Tämä selkeästi esiin sinne, missä asiasta kiinnostuneet ovat. Asiakaspolut ja hakijaviestintä ensisijaisesti kuntoon joka asian kohdalla.

Sama selvitys ei välttämättä toimi eri aloilla. Pitäisi miettiä, tarvitaanko alakohtaista tarkastelua. On jopa tökeröä verrata valtion taiteilija-avustuksia öljylämmityksen vaihtoavustuksiin.
Selkeät ohjeet selvityksen tekemiseen, palvelumuotoilu. Selkeät ohjeet jo haettaessa selventävät selvityksen tekoa.

Tasavertaisuus, läpinäkyvyys, selkeys.