Kuljetustukipäätöksen perusteena tulisi aina olla yksilöllinen harkinta palvelutarpeesta eikä ikä tai muu vastaava syy. Ikä ei ole sairaus mutta iäkkäillä voi olla suurempi riski sairastua toimintakykyä alentaviin sairauksiin. Tällöin toimintakykyä ja itsenäistä selviytymistä tulisi pikemminkin tukea runsailla kuljetuspalveluilla. Mikäli kunnat luopuisivat sosiaalihuoltolain perusteella myönnettävään kuljetustukeen liittämästään varallisuusharkinnasta voisi selvitysmiehen esitys olla toimiva. Tällöin kuitenkin kuukautta kohden myönnettyjen matkojen määrän tulisi olla vähintään yksi edestakainen matka viikossa.
Lapsena / työiässä sairastuneen tai vammautuneen tulee lähtökohtaisesti säilyttää oikeus VPL kuljetustukeen myös iäkkäänä.
Kuljetustuki on niin merkittävä osallisuutta ja eriarvoistumista poistava toimi, että siihen ei tule kohdistaa muutoksia säästösyistä. Selvitysmiehen olisi tullut uskaltaa tässä asiassa esittää toimeksiannostaan poikkeavaa kuljetustukimenojen lisäystä.

Vammaispalvelun työntekijän näkökulmasta on erittäin hankalaa arvioida, milloin kyse on korkean iän mukanaan tuomista rajoitteista, milloin vammaispalveluun oikeuttavasta sairaudesta tai vammasta. Jos sama toimintarajoite tulee iäkkäälle henkilölle äkillisesti esim. aivohalvauksen tai tapaturman seurauksena, oikeuttaako se vahvemmin vammaispalveluihin kuin esim. nivelkulumien, parkinsonin tai alzheimerin taudin seurauksena vähitellen tullut vastaavanlainen rajoite.

Korkea ikä ei saa olla esteenä palveluille. Kuljetuspalvelut ovat erittäin tärkeitä, ihmisten on päästävä liikkumaan iästä riippumatta, koska kotiin jääminen heikentää kuntoa ja lisää palvelujen tarvetta hyvin nopeasti joten 36 yhdensuuntaista matkaa / vuosi eli 3 matkaa / kuukausi on aivan liian vähän koska päätökset tehdään useimmiten sen vähimmäismäärän mukaan.

Ainakin maallikolle on vaikea ymmärtää, mikä saattaa olla ikäraja "vanhalle" vammaiselle ja "ei-vanhalle" vammaiselle. Liikuntakyvyttömyys tulee olla kriteeri liikuntapalvelujen saantiin, ei ikä. On myös selvää, että vammaiskuljetusten jatkuvuus tulee jatkua niin pitkään kun "järki" on vielä tallella. Tämäkin rajaus on ongelmallinen. Maallikko ei myöskään voi ymmärtää, kuinka "pääasiallisesti vanhuudesta riippuva vammaisuus" määritellään. Määrittelyyn mahtuu paljon "tulkintaa" ja saattaa hyvinkin vaihdella eri kartoittajien välillä ja riippuen kunkin kunnan budjettitilanteesta. Näinhän ei saisi olla.

Johtaa joissain tapauksissa siihen, että toimintakyvyltään samanlaisilla iäkkäillä henkilöillä on erilaiset liikkumismahdollisuudet.

Tietysti vammaiskuljetuspalvelujen piirissä olevien tulee säilyttää oikeutensa kuljetuspalveluihin ikääntyessäänkin.
Mutta oikeus vammaispalveluihin, niin kuljetuspalveluun ja henkilökohtaiseen apuun kuin muihinkin vammaispalveluihin tulee olla kaikilla vammaisilla, jotka niitä tarvitsevat menetettyään toimintakykyään esim. tapaturman tai sairauksien johdosta, vammautumisiästä riippumatta! Johan tätä edellyttävät kv. ihmisoikeussopimukset, jotka Suomi on ratifioinut osaksi lainsäädäntöään, Suomen perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki.
Nykyisessä vp-laissa henkilökohtaisen avun kohdalla oleva rajaus "ikääntymiseen liittyvistä sairauksista" on jo aiheuttanut aivan liian paljon mielivaltaisia, vammaisen oikeuksien vastaisia "säästö"tulkintoja kunnissa ja oikeusasteissakin. Vammaispalvelulain tarkoituksena on mm. tukea vammaisten osallistumista yhteiskunnalliseen elämään ym. - ikääntyneillä vammaisilla on paljon annettavaa vammais- ja potilas- ym. kansalaisjärjestöissä, kunnallisessa vaikuttamistoiminnassa jne. Esitetty perustelu, että ikääntyneet vammaiset käyttävät keskimäärin vähän kuljetuspalveluja, ontuu pahasti: keskiarvo on vain keskiarvo, on (kaikenikäisiä) vammaisia, jotka esim. kipujensa, terveydentilansa vaihtelun tai elinolosuhteidensa vuoksi liikkuvat vaikkapa osan vuodesta kotoaan hyvin vähän, ja on vammaisia (kaikenikäisiä), jotka ovat aktiivisia yhteiskunnallisia, sosiaalisia, harrastavia ja aktiivisuudellaan jäljelläolevaa toimintakykyään ylläpitäviä kansalaisia.
Pelkästään korkean iän perusteella ei tietenkään ole oikeutta vammaispalveluihin. Tosin tuo sosiaalihuoltolakiin ehdotettu vähimmäismäärä "36 yhdensuuntaista matkaa vuodessa" on aivan kohtuuttoman pieni etenkin pienituloisten vanhusten kannalta - sehän tarkoittaa keskimäärin vain kahta käyntiä jossakin kolmessa kuukaudessa -ajateökaapa sitä!

Vamma ei poistu ikääntyessä. Päin vastoin, ikääntyminen saattaa heikentää toimintakykyä, jolloin kuljetuspalvelu on edelleen tarpeellinen.

Selvitysmies ehdottaa raportissaan (STM 2016:58), että ne henkilöt, jotka ovat tulleet vammaispalvelulain (VPL) tai tulevaisuudessa vastaavan lain nojalla oikeutetuksi kuljetuspalveluun, säilyttävät ikääntyessäänkin tämän oikeuden edelleen erityislain mukaisesti. Jos toimintarajoite ja vaikeus käyttää julkista joukkoliikennettä johtuisi pääosiltaan korkeasta iästä, ei henkilöllä olisi oikeutta vammaispalvelulain mukaisiin liikkumisen palveluihin.

Muistisairaudet eivät ole ikääntymisestä johtuvia vaan neurologisia sairauksia, jotka heikentävät muistia ja muita kognitiivisia toimintoja. Muistiliitto korostaa, että subjektiivinen oikeus kuljetuspalveluihin täytyy vammaispalvelulain perusteella säilyä myös niillä muistisairailla henkilöillä, jotka ovat VPL:n mukaisesti sen joskus saaneet ja jotka täyttävät lain edellytykset.

Muistiliitto on selvitysmiehen kanssa samaa mieltä siitä, että myös korkeassa iässä oleville täytyy turvata mahdollisuus tärkeisiin ja keskeisiin palveluihin. Vanhuspalvelulaki ja nykyinen sosiaalihuoltolaki eivät aina anna riittävää turvaa.

Ikääntymiseen liittyvien sairauksien määrittely on ongelmallista ja tulevassa laissa tulisi ottaa selkeästi kantaa siihen, miten arviointi tulisi tehdä aina yksilöllisesti asiakkaan iästä ja diagnoosista riippumatta.

Tavoite vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta yhteiskunnassa on erittäin tärkeä. Ongelmia on muun muassa siinä, että nykyisessä lainsäädännössä psyykkiset, neurologiset, neuropsykologiset ja kommunikaatioon liittyvät toimintarajoitteet ovat jääneet huomioimatta palveluissa ja arvioitaessa niiden tarvetta.

Ikärajaus tai paremminkin rajaus ikääntymisestä johtuvien toimintarajoitteiden osalta kuljetuspalveluihin tai laajemminkin vammaispalveluihin on välttämätön, jotta niitä voivat saada henkilöt, joille ne on tarkoitettu. Sen sijaan suppea subjektiivinen oikeus shl:iin on epärealistinen eikä kannatettava. Erityislaki vastaa välttämättömään avun ja tuen tarpeenseen ja siksi subjektiiviset oikeudet ovat siellä välttämättömiä.