Toimintasuunnitelmassa tärkeimmiksi toimintasuosituksiksi nostettuja ehdotuksia voi pitää pääosin kannatettavina. Kohta 9 : ”
Asuntokaupan yhteydessä esitetään sisäilman radonmittaustulokset tai mittauksista sovitaan. ” vaatii mielestäni täsmennystä. Lienee tarpeetonta vaatia kerrostalojen yläkerroksissa sijaitsevilta asunnoilta radonmittaustuloksia. Voisiko kohdan 9 täydentää esimerkiksi seuraavaan muotoon: ”Rakennusten pohja- tai kellarikerroksissa sijaitsevien asuntojen asuntokaupan yhteydessä esitetään sisäilman radonmittaustulokset tai mittauksista sovitaan.”
Radon alueilla pitäisi olla jatkutoiminen mittari, joka hälyttää tarvittaessa. Jatkuvasti toimivien verkossa olevien mittareiden hinta on kuluttajille saavutettavissa. Mittari voidaan siirtää huoneesta toiseen ja etsiä isomman pitoisuuden huone tai sijoittaa huoneisiin omat anturit.
Radon on luonteeltaan tilastollinen riski, eikä kohonnutkaan radonpitoisuus aiheuta yksilön kannalta sietämätöntä riskiä muihin elämäntapavalintoihin suhteutettuna etenkään tupakoimattomille (Kuva 9). Tämän johdosta en pidä perusteltuna, että yhteiskunta asettaisi yksilöille velvoitteita, joista voi aiheutua merkittäviä kustannuksia yksilön vastattaviksi. Radonkorjausten osalta tämä on erityisen epäoikeudenmukaista, koska hyödyt kohdistuisivat lähinnä vain tupakoijiin ja muiden saama hyöty olisi lähes olematon. Radonkorjauksen tarpeellisuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon myös rakennuksen tosiasiallinen käyttö: esim. vapaa-ajan rakennuksissa voidaan sietää korkeampia pitoisuuksia kuin vakinaiseen asumiseen käytettävissä.
Korjausvelvoitteiden sijasta pitäisin parempana korjaussuosituksia, joissa painotettaisiin korjauksen tarpeellisuutta etenkin tupakoivissa talouksissa. Korjausvelvoite voisi koskea lähinnä hyvin korkeita, esim. yli 1000 Bq/m³ pitoisuuksia ja silloin korjausten tulisi olla julkisrahoitteisia. Tupakoiville, viitearvot ylittäville talouksille voitaisiin myöntää avustusta korjauksiin. Varat korjauksiin ja avustuksiin voitaisiin kerätä korottamalla tupakkaveroa määräajaksi.
Radonriskin tilastollisesta luonteesta seuraa, että yksittäisillä poikkeamilla on kokonaisuuden kannalta vain vähäinen merkitys. Tämän johdosta mm. mittausvelvoitteita ja uudisrakentamisen ohjeistusta olisi perusteltua mukauttaa alueellisiin oloihin. Vähäisen riskin alueilla ei ole perusteltua edellyttää putkistoja ja mittauksia joka rakennukseen ellei rakennuspaikan erityisoloista muuta johdu.
Lopuksi muutamia teknisluonteisia pohdintoja: radonriskin arviointiin liittyvät epävarmuudet (mm. Kuva 9 vs Liite 3) vaikuttavat hämmentävän suurilta ja osin suorastaan epäkonsistenteilta etenkin annoslaskennan osalta. Säteilyannoksella [Sv] mitataan fysikaalisen annoksen [Gy] biologista vaikuttavuutta. Jos tupakoijat ovat herkempiä radonille kuin tupakoimattomat (Kuva 9), on säteilyn laatutekijä erilainen tupakoijille ja tupakoimattomille. Ei mitenkään voida väittää ICRP:n pääkomitean tapaan, että yksittäinen muunnoskerroin kattaisi useimmat altistukset (Liite 3). Linjauksella pilataan koko annossuureen ja sen mittayksikön käsite. Tämä aiheuttaa myös ongelmia annosvalvontaan ja sen mielekkyyteen, jos laskennallinen annos ei enää kuvaakaan todellista riskiä.
Epidemiologisten tutkimusten tekijällä yli 2 kasvaneet vaikutusarviot herättävät myös kummastusta. On toki luonnollista, että uusi tieto on tarkempaa kuin vanha mutta näin suurta eroa ei pitäisi hyväksyä sellaisenaan vaan pitäisi ymmärtää miksi vanha tieto on ollut väärää ja miksi uusi olisi oikeampaa. On myös kummallista, että suuretkaan alueelliset erot radonaltistuksessa eivät käytännössä näy Suomen keuhkosyöpätilastoissa. Tupakoinnin pitäisi olla vaarallisempaa radonalueilla kuin muualla. Ovatko keuhkosyöpätilastot konsistentteja s. 31 radonturvallisesta rakentamisesta esitetyn väitteen "1000 radonturvallista taloa vähentää 53 tupakoijien keuhkosyöpäkuolemaa" kanssa?
Koska radonaltistuksen tosiasiallisten haittavaikutusten kvantifiointiin vaikuttaa liittyvän epävarmuuksia, tulisi viranomaisohjeistuksen olla pikemminkin luonteeltaan suosituksia kuin rajoituksia ja velvoitteita.
"Radonmittausvelvoite työpaikoilla tai muissa oleskelutiloissa ei ole selvästikään hyvin tiedossa, mistä esimerkkinä on päiväkotien radonhanke vuonna 2015 (Kojo ym. 2015). Huomattavassa osassa (61 %) päiväkoteja ei ennen hankkeen aloittamista oltu mitattu radonpitoisuutta, vaikka kyseessä oli ns. mittausvelvoitekunta."
Riskialueilla olevien tavanomaisten työpaikkojen valvontaan kiinnitettävä huomiota, että mittaukset tulee tehdyksi ajallaan, ja että viitearvojen ylittäessä toimenpidemääräyksiä myös noudatetaan. Erityisesti lasten altistumista sisäilman radonille on vähennettävä. Liian monessa mittausvelvoitekunnan päiväkodissa radonmittaukset on laiminlyöty.