Jokaisen motivoituneen asiakkaan kohdalla luotava turvaverkosto joka koostuu sosiaalista, terevydenhuollosta sekä ammattilaisesta ja kokemus asiantuntijasta. Kokemus asiantuntija toimii tarvittaessa tukihenkilönä eri yhteyden otoissa koskien asiakasta. Kokemus asiantuntijuutta ei saa jättää vapaaehtois voimin tehtävän tukihenkilön toiminnan varaan vaan eri instansiit palkkaavat itse kokemus asiantuntijoita esim.KOKOA:n kautta tai jo alalla kauan toimineen verkostonsa kautta.

Sosiaalihuollon osuutta ei ole mainittu lainkaan. Sosiaalityössä sekä tietämys että halu pohtia esim. asiakkaan mielenterveyttä on mielestäni puutteellista. Kokemus asiantuntijoita tarvittaisiin lisää. Yleisterveyden tasolla yhteistyö erikoistuneen psykiatrisen ja päihdetyön kanssa on puutteellista ja vaikeuttaa oikeanlaisen avun saamista.

Potilasta pitää hoitaa kokonaisena ihmisenä, tosin se edellyttää aika paljon osaamista lääkäreiltä ja kaikilta sitä on turha vaatia. Mielenterveyden ongelmat ovat uuden tutkimuksen valossa paljastumassa melko fyysisiksi ongelmiksi, tietääkseni ainakin osa niistä. Kaikki lähtee aivojen toiminnasta, johon liittyviä ongelmia ja niiden syitä ei kaikkia tunneta. Terveyskeskuksissa pitää olla mielenterveyteen erikoistunutta väkeä.

Palvelusuunnittelu ja toteutus tulee tapahtua ihmisen arkisessa elinpiirissä, sinne jalkautuen, ei työntekijöiden työpöydän ääressä. Lähtökohta suunnittelulle tulee olla, että osallisina ovat alusta lähtien yksilö ja hänen mahdollinen perheyhteisönsä tai muu mahdollinen lähipiirinsä. Läheisillä on yleensä arvokasta tietoa, he voivat myös toimia tehdyn suunnitelman kannattelijoina, tukijoina, mahdollistajana jne. Läheiset ovat ehdottomasti voimara, ei rasite. Toinen erityisen tärkeä näkökulma on: ei vain oireiden tunnistaminen, poistaminen ja/tai niiden lieventäminen, vaan ko.haasteet huomioiva/hyväksyvä palvelusuunnitelma, jonka lähtökohtana tulee olla yksilön arki ja elinpiiri, siellä olevat haasteet ja tuen tarpeet sekä yksilön unelmat, haaveet ja pyrkimykset. Siksi varhaisvaiheessa suunnitelman tekoon ja toteutukseen tulee hankkia verkosto, joka palvelee yksilöä ja hänen tavoitteitaan (perheenjäsenet, vertaistukijat, sosiaalityön/perhetyön edustaja(t), järjestötoimija(t) ja on lähestymistavaltaan asiakkaan voimavaroja ja osallisuutta edistävä, ei passiiviseen vastaanottajan rooliin tukeva. Järjestötoimijoiden asiantuntijuus tulee hyödyntää alusta alkaen. Järjestöissä asiantuntijuus ja osaaminen asiakkaan arjen sujuvuudesta, järjestöissä myös asiakkaan tarpeista lähtevä joustava työskentelyote (aika, paikka, toteutus). Vastuuhenkilö on tärkeä kokonaisuuden koordinoija ja jatkuvuuden varmistaja. Myös sote-järjestötoimijoiden oikeus hyvinvointisuunnitelmaan, sen päivittämiseen, tiedon hyödyntämiseen ja jakamiseen tulee varmistaa.

Työparitoiminnan lisääminen sosiaali- ja terveydenhuollon välillä asiakkaan palvelutarpeen arvioinnissa olisi suotavaa. Lisäksi aikuisten palveluissa (esim. päihde- ja mielenterveystyössä) tulisi ottaa paremmin huomioon koko perheen tarpeet ja lapsen etu, minkä takia tiedon vaihto ja työparitoiminta aikuisten ja lasten palveluiden välillä tulisi saada toimivammaksi.

Integraation tulee olla horisontaalista ja verikaalista mielenterveys ja päihdetyössä. Erikoissairaanhoidon ja perusterveuden huollon välinen yhteistyö. Sososiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö. Asiakaslähtöisyyden kautta. Tämä ei tarkoita, että asiakas päättää mitä palveluita hän saa, mutta tämä tarkoittaa, että asiakasta kuullaan ja hänen kokonaistarpeensa huomioidaan. Integraation onnistuminen edellyttää toimivaa palvelunohjausta, koordinaatiota, casemanager. Lisäksi ratkaisevaa on kohtaamiseen käytettävä aika. Mielenterveys-ja päihdetyössä ajanantaminen ns. Kiireetön kohtaaminen on tärkeää niin ennaltaehkäisyn kuin hoidollisen toiminnan näkökulmasta. Tulee myös hyödyntää teknologisia / digiratkaisuja. Tärkeää on tunnistaa asiakasosaaminen, ammattilaisen tulee "laskeutua" asiakkaan kanssa samalle "tasolle". Palvelun antajalla tulee olla valmiuksia muuntaa ammattikieli asiakkaan arkikieleksi ja asiakkaan arkikieli ammattikieleksi. Hoitoon ja palveluun tulee integroida myös omaiset. Vertaistukea olisi hyvä tarjota jo hoidon alkuvaiheessa. Näin myös palveluverkostoon integroidaan järjestöt. Palvelusuunnitelman on oltava asiakkaan ja hoitavan tahon hyväksymä, jotta palvelu onnistuu. On ymmärrettävä, että toipumisen polkuja on monia.

"Mielenterveys- ja päihdeongelmissa palvelutarpeet ovat laajoja ja koskevat usein sekä terveydenhuoltoa että sosiaalityötä."
Eiköhän kuitenkin ole niin, että ne koskettavat aina sekä terveydenhuoltoa että sosiaalityötä.
Peruslähtökohta on se, että melkeinpä jokaisessa kohtaa elämänkaarta ihminen on useammin tekemisissä terveydenhollon henkilöstän kuin sosiaalialan henkilöstän kanssa. Siksi terveydenhuollon henkilökunnan koulutuksessa tulisi panostaa rohkeuteen ottaa puheeksi mieleterveyden kartoittamiseen sopivat kysymykset ja päihteiden käyttöä kartoittavat kysymykset asiakassuhteen alussa. Esimerkiksi ns. mielenterveyden käden tai Mun mieli-sovelluksen avulla voi hyvin kartoittaa vanhemman mieltä neuvolakäynnin yhteydessä tai kroonkikkopotilaan kontrollikäynnin yhteydessä, armeijan terveystarkastuksessa, työterveystarkastuksissa, koululaisen terveystarkastuksessa ja mitä niitä nyt onkaan. Päihteiden kohdalla samoin. Avainsana kartoituksessa on ammattilaisen rohkeudessa tarttua asiaan ja näkökulman ottaminen asiakkaan kanssa siihe, että jokaisen mieli on liikkuvassa tilassa elämän aikana ja päihteet ovat tätä päivää, katsotaan, onko sinulla homma hanskassa. Tällä hetkellä rahapulan vuoksi tilanne on se, että kohtaamisissa ei ole aikaa, koska aika on rahaa, joten pitäisi saada laskelma, kannattaako tällainen ennaltaehkäisevä arviointi, interventio tai arvotetaanko kartoittaminen turhaksi, kun osalla asiakkaista ei ole juuri sillä hetkellä mielenongelmia tai päihdeongelmia.

Kokemusasiantuntijoiden asiantuntemus on ensiarvoisen tärkeää. Myös kokemusasiantuntijaOMAISTEN : omaiset tietävät miten arki sujuu, mitä lääkkeet vaikuttavat ym.
kun puhutaan peruspalveluista, se jää puheeksi, jos ei perustasolle anneta osaamista ja myös resursseja. Pelkät reseptien uusimiset tai käynnit, joilla kysytään mitä kuuluu eivät riitä.

Mielenterveys- ja päihdepalveluiden integroiminen muuhun perustason terveydenhuoltoon on tärkeä ja välttämätön lähtökohta, jotta asioiden keskustelu saadaan normalisoitua ja sitä myötä voidaan alkaa tehdä työtä stigmojen poistamiseen. Nykyään ruokavalio ja tupakoinnista puhuminen ovat nk. normaaleja kysymyksiä perusterveydenhuollon vastaanotolla, mutta edelleen ihmisen karsastavat kysymyksiä alkoholinkäytästä sekä mielenterveyden tilasta, vaikka ne on rinnastettavissa myös ihmisen kokonaisvaltaisen terveyden kulmakiviksi. Käytössä on jo erittäin hyviä mittareita (AUDIT, DEPS-seula yms.), joita täytyisi saada enemmän käyttöön perusterveydenhuoltoon, neuvolaan, lääkärin vastaanottokäynnille jne. Asioiden ''normalisointi'' helpottaa tulevaisuudessa mielenterveys- ja päihdepotilaiden hoitoonhakeutumista sekä yleisiä ennakkokäsityksiä hälventävä ajattelu on erittäin kannatettavaa.

Kokonaisvaltainen hoidon ja palvelutarpeen arviointi tulisi ehdottomasti toteuttaa heti hoitosuhteen alkaessa, tässä tulee käyttää laajasti sosiaalityön osaamista, kokemusta ja ammattitaitoa terveydenhuollon osaajien lisäksi. Usein mielenterveys- ja päihdeasiakkailla on myös elämänhallintaan liittyviä haasteita, ja talouden suunnitelma sekä ohjaus talouteen liittyvissä asioissa noudee ensisijaisen tärkeäksi asiakkaan tulevaisuuden kannalta. Mikäli hoidetaan vain sairautta, mutta muun elämän osa-alueet annetan olla rempallaa eikä tukea niihin saa, on hoitokin yleensä kuormittavampaa ja uusiutumispsrosentti huomattava. Arviointi sekä hoitosuunnitelman laatiminen täytyy toteuttaa niin, että minne tahansa menetkin hoitoon, on aina uudessa paikassa ajantasaisin tieto asiakkaan/potilaan tilasta. Tämä vähentää kynnystä hoidon hakemiseen, sillä tieto siitä että ei tarvitse aina selvittää koko elämänhistoriaa alusta saakka, on huojentava. Vastuuhenkilomallin ottaminen käyttöön on erittäin tervetullutta, mutta tällöin täytyy huolehtia riittävästä ja osaavasta henkiökunnasta suhteesssa potilaisiin/asiakkaisiin.

Tulevaisuudessa perusterveydenhuoltoon ja kouluihin tulisi yhä enenevissä määrin saada mielenterveys- ja päihdetyön ammattilaisia tunnistamaan ja ennaltaehkäisemään mielenterveyden häiriöitä sekä päihdeongelmia. Kouluissa ja neuvoloissa esimerkiksi terveyden hoitaja ja psykiatrinen sairaanhoitaja/depressiohoitaja-työparimalli toisi lisää tietoutta ja ammattitaitoa tunnistaa, arvioida ja ennaltaehkäistä vaaratekijöitä jne. Tiedetään, että yksintyötä tekevät terveydenhuollon ammatilaiset kokevat usein jäävänsä yksin, kun ei ole sitä toista terveyden/sairaanhoidon ammattilaista rinnalla arvioimassa tilannetta.

Kokemusasiantuntijuus osaksi sote-järjestelmää on erittäin kannatettava ajatus, painopisteet on hyvä olla luottamuksen sekä kokemuksen luomisen aloilla. Hallinnon tasolla toivon myös huomioita perustyötä tekeville ammattilaisille, hoitajille ja sosiaaliohjaajille! Tällä hetkellä ainakin tuntuu että juuritason hoitajilta kysytään harvoin/annetaan vaikuttamismahdollisuus asioihin.

Hyviä ehdotuksia esitetty edellä. Erittäin tärkeää olisi integroida hoitomalliin mahdollisuuksien mukaan myös pienyrittäjätoimintaa joustavasti. Esimerkiksi psykiatrisen sairaanhoitajan päivätyötehtävissä toimii lukuisia ihmisiä, jotka työskentelevät lisäksi sivutoimisena tmi yrittäjinä omalla vastaanotoilla ilta/viikonloppupainoitteisesti psykoterapeutteina (psykoterapeuttikoulutuksen käyneitä). Osa heistä tehneet pitkää työuraa erikoissairaanhoidossa, jonka jälkeen osa myös siirtyneet kokopäiväisiksi psykotetapeuttiyrittäjiksi eli heillä on jo olemassa vankka työkokemus tarvittavista palvelujärjestelmistä ja valmiit verkostot eri sektoreille, joka nopeuttaisi hoitoon pääsyä. Nykyinen järjestelmä psykoterapiaan pääsyyn on byrokraattisen kankeaa ja hidasta ja suosii psykoterapiaan hoitoonohjausta moniportaisen järjestelmän kautta matalan kynnyksen sijaan.