Oikeus mielenterveyspalveluihin pitäisi olla jokaisella. Palvelujen käyttäjien oikeuksia vaikeampi määritellä, koska itsemääräämisoikeuden kanssa on usein hankalia linjan vetoja käytännön arjessa.

Riittävät mielenterveyspalvelut koko maahan, myös psykiatripalvelut koko maahan.

Edelleenkin ennaltaehkäisevät palvelut. Hoitoon on päästävä heti kun siltä tuntuu ja esim. masennusta ei saa päästää yhteiskunnan vuoksi vakavaksi tai keskivaikeaksi jos on aikaisemmin hakenut apua tuloksetta. Puhumattakaan psykoosejen ehkäisyistä.

Jos tarkoitetaan oikeutta päästä hoitoon oikea-aikaisesti, julkisia psykiatria palveluja lisättävä roimasti. Jos tarkoitetaan asiakkaiden samanarvoistamista muun väestön kanssa, on mielensairauksien syiden, oireiden, hoidon, vaikutusten perheeseen ja läheisiin ym ym esillä pito kampanjoin vähintään kerran vuodessa. Mielenterveyspotilaat ovat vähemmistö-, erityisryhmä, joiden vähättely, nimittely, parjaaminen on oltava lailla kiellettyä, niinkuin muidenkin vähemmistöjen.

Matalan kynnyksen palveluita perusterveydenhuoltoon kaikkien saataville, näihin panostaminen maksaa itsensä myöhemmin takaisin.

Psykiatriselta potilaalta puuttuu aito mielipiteen, ajattelun ja uskonnon vapaus. Hänen mielipiteensä tai erimielisyytensä hoitavan tahon kanssa saatetaan laittaa sairauden syyksi ja hänen uskonnollista ja seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan saatetaan loukata. Miten esimerkiksi seksuaalioikeudet toteutuvt psykiatrisella osastolla? Onko siellä potilaalla oikeus oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen, entä yksityiseenä omaan intimiteettiin? Miten potilaan uskonnon harjoittaminen on turvattu psykiatrisessa hoidossa? Jos potilaalla on vakaumus, joka asettaa tiettyjä rajoituksia vaikkapa hoidolle tai muulle elämälle, niin pyritäänkö tätä kunnioittamaan vai nähdäänkö vakaumus osana sairautta? Entä potilaan yliluonnolliset kokemukset ja oikeus turvautua uskonnollisen yhteisön apuun? Entä hoitohenkilökunnan potilaisiin kohdistama psyykkinen, fyysinen ja hengellinen väkivalta? Kun potilas kertoo tästä väkivallasta, häntä ei uskota vaan vedotaan diagnoosiin. Vrt. esim Turun Kupittaa. Pakkohoidossa käytetty lääkitys on myös kemiallista väkivaltaa. Jokaisella potilaalla pitäisi Suomessa olla mahdollisuus lääkkettömään hoitoon.

Yksityisten psykoterapeuttien on voitava myös olla kirjaamatta Kantaan. Psykoterapiakäyntien kirjaaminen Kantaan estää joidenkin potilasryhmien pykoterapian kokonaan, sillä potilas ei välttämättä kykene kertomaan asioita, jotka kirjataan ylös järjestelmään. On sietämätöntä, jos esim raiskaus on satojen terveydenhuollon henkilöiden luettavissa. Potilaalla pitää olla varmuus, että asiat jäävät hänen ja psykoterapeutin välille, eivätkä potilastietojärjestelmien kautta leviä muille ammattiryhmille.

Potilas nähdään helposti vain potilaana ja häntä saatetaan ohjata ns mielenterveyskuntoutujan uralle. Potilaalle ei välttämättä nähdä roolia äitinä, isänä, työntekijänä, opiskelijana, vaikuttajana. Hänet nähdään diagnoosin asettamisen jälkeen aika usein reppanana. Ennakkoluulot eivät poistu erilaisilla sitgmakampanjoilla. Diagnoosikeskeisyys nimenomaan lisää ennakkoluuloa ja stigmaa. Potilas tulisi nähdä yksilönä, jolla on ongelmia elämässään, eikä niin, että diagnoosi on potilaan identiteetti.

Psykiatrisen potilaan kokemaa väkivaltaa ei myöskään oteta tosissaan. Se nähdään "kokemuksena", joka voi aina myös olla sairauden oire. Juuri tämän takia psykiatrinen potilas on heikossa asemassa. Kun häneen käytetään väkivaltaa, jopa hoitotahon taholta, hän ei voi puolustautua, sillä potilaan aggressio on sairauden oire, potilaan valittaminen on sairauden oire, potilaan "kokema" väkivalta on sairauden oire..
Potilaan tulisi siis nykysysteemissä alistaa koko elämänsä muiden päätettäväksi. Jos potilaalla on muitakin unelmia kuin olla mielenterveyskuntoutuja loppuelämänsä ajan, ei näitä unelmia välttämättä tueta.
Potilaan hengellisiä, seksuaalisia, fyysisiä ja psyykkisiä tarpeita saatetaan vähätellä.

On rakennettava sellainen systeemi, jossa mielenterveystyön ammattilainen ei ole auktoriteettiasemassa potilaaseen nähden.
On kokeiltava Avoimen dialogin mallia (kts. mm. Jaakko Seikkula).

-Mielenterveysammattilaisen auktrotiteetti on purettava
-Potilaan oikeutta seksuaalisuuteen ja hengellisyyteen on korostettava ja tuettava
-Potilaan vakaumusta tai tarpeiden tyydyttämistä ei tule nähdä sairautena
-Potilaalla on oikeus olla eri mieltä hoitavan tahon kanssa eikä tätä pidä nähdä sairautena
-Potilaalla tulee olla oikeus käyttää laillisia oikeuksiaan, esim lokitietojen pyytäminen ja potilastietojen tarkastaminen, eikä tästä saa tulla diagnoosia tai aihetta diagnoosiin.
-Jos potilaan sairaus ei helpota, niin on otettava huomioon, että ongelmana voi olla myös hoitohenkilökunnan riittämätön ammattitaito kyseisen sairauden kohdalla eikä etsiä syytä potilaasta. Esim pakko-oireisiin erikoistuneita spesialisteja ei kovin paljoa Suomessa ole.
-On huomattava yhteiskunna ja ympäristön osuus potilaan tilassa. Esim jos potilas ei saa tehtyä ruokaa, voi hän olla kärttyinen nälkäisenä. Jos potilaan seksuaaliset tarpeet eivät tule tyydytetyksi, voi hän olla kärttyinen. Jos potilaan rahat eivät riitä kuntoutukseen, ei hän välttämättä parane (eikä kyse ole hänen psyykestään tai vastustuksestaan).

Potilasta ei saisi kohdella holhottavana lapsena tai pelkkänä autettavana.
Rahoitus tarpeeksi pitkään kuntoutukseen, jopa 5-7 vuoden kuntoutukseen, on turvattava. Potilaan on
saatava valita palveluntuottaja itse sekä psykoterapian suuntaus.

On myöskin väärin, että potilas joutuu jäämään eläkkeelle tai tekemään itsemurhan, kun ei saa riittävän pitkää kuntoutusta. Riittävän pitkä ja intensiivinen kuntoutus (jopa se 5-7 v., 3-4 krt vko) tulisi halvemmaksi ja paremmaksi yhteiskunnalle ja potilaalle kuin pysyvä eläke tai itsemurha. Tämä on myös ihmisoikeuskysymys. Mikään muu ihmisryhmä ei Suomessa joudu taistelemaan hoidostaan, kuten pitkiä tiiviitä psykoterapioita tarvitsevat. Pitkät psykoterapiat uhkaavat jäädä lyhytterapioiden jalkoihin.

Palveluiden saatavuus helpommaksi. Erilaisten tukimuotojen käyttö mahdollisuus jo varhaisessa vaiheessa.

Tässä on todella paljon parantamisen varaa erityisesti terveydenhuollon henkilöstöllä.

Olen itse sairastunut psyykkisesti juuri kotoa muutettuani (menetin läheisiä liikenneonnettomuudessa ja kaiken keskellä se oli liikaa käsiteltäväksi). Olen kokenut, kuinka ihmisarvo viedään, kun ihminen sairastuu psyykkisesti. Jotenkin ihminen tuntuu muuttuvan tyhmäksi sairastumisensa myötä (sillä perusteella miten minulle on puhuttu ja puhutaan terveydenhuollon yms. järjestelmien piirissä). Olen saanut kuulla olevani "vain potilas" ja olen saanut kuulla hoitajalta kuinka minä en tiedä mitään, hän on sentään hoitaja, jolla on koulutus. Eikö ihminen itse ole paras oman elämänsä asiantuntija? Psykiatrisilla osastoilla on laajasti toimintatapoja, joita olisi tarpeen tutkia ja selvittää. Potilaat uhkaillaan hiljaiseksi. Käytännössä vointini ei tuntunut kiinnostavan ketään, eikä kukaan käynyt kysymässä kuulumisia yli vuorokauteen.

Ihminen tarvitsisi monesti vain toisen ihmisen läsnäoloa ja aitoa, lämmintä kohtaamista, mutta nykypäivän tehokkuusajattelulla potilaat sen sijaan pumpataan täyteen lääkkeitä, joka ei ole pidemmällä tähtäimellä kovinkaan järkevää. Osa potilaista tarvitsisi pidempiä hoitojaksoja inhimillisissä osasto-oloissa, sillä kaikki eivät pärjää avohoidon turvin. Minulta on näennäisesti kysytty mitä haluaisin ja mitä tarvitsisin, mutta viimeistään lääkäri on päätäntävallallaan evännyt asiat, jotka olisin kokenut hyväksi ja jotka on keskusteltu yhdessä muun hoitavan henkilökunnan kanssa. Lääkäri kuitenkin näkee potilasta kaikkein vähiten.

Minulla on opiskelupaikka melko vaativalla alalla yliopistossa, mutta minulle on ehdotettu edelleen kuntouttavaksi toiminnaksi korttiaskartelua, jonka tasoista olen tehnyt viimeksi alakoulussa. Sen sijaan opiskeluun en saa tukea. Nyt olen huono potilas, kun en tahdo löytää itsestäni uskoa vuosien henkisen sortamisen jälkeen ja toivu nopeammin. Psykiatrian käytännöissähän ei suinkaan ole mitään vikaa. Huomaa ehkä, että minua turhauttaa?

Somatiikan puolella ongelmat tahdotaan jättää tutkimatta, jos sinulla on mielenterveyden diagnoosi. Tämä on lisännyt kynnystäni ottaa yhteyttä terveydenhuoltoon. Olen psykiatrialla kokemieni asioiden takia alkanut pelätä lääkäreitä aikuisena. Terveydenhuollon ammattilaisille tarvittaisi lisäkoulutusta ja minusta jopa oma psykoterapiajakso ennen ammattiin rupeamista. Sekä tiukempi seula ammattiin hakeutujille. Liian monta kertaa olen saanut kuulla psykatrisen hoitajan hakeutuneen alalle, koska se on helppoa rahaa, koska osastotyössä tarvitsee vain katsoa televisiota! Sen tuntee sitten potilaat nahoissaan, kun heitä kohdataan käskien, komentaen ja sivuuttaen.

Psykiatrian avohoidossa resurssit ovat liian tiukat, aikoja niukasti ja pahimmillaan tapaamisvälit 1-2 kk:n välein (mm. pääkaupunkiseudulla).

X

Enemmän mahdollisuuksia, vähemmän leimaamista, enemmän tietoa, vähemmän kuulo/luulo mielikuvia.
Meille hulluille työ-, koulutus-, terapia-, kuntoutusmahdollisuuksia ja niiden tarpeen päivittämistä. Elämäntilanteet, myös sairauden vaiheet muuttuvat usein, jos alkaa hoito vaikuttaa, niin pitäisi olla mahdollisuuksia päästä mielekkäämpään elämänlaatuun, esim kuntouttavaan toimintaan, osa-aikatyöhön tms. jotain apua ihmiselle nousemaan pohjalta pois, tuntemaan jopa ihmisarvoa(monesti se hukkuu pitkässä sairaudessa).