Koko Suomeen ammattitaitoiset hyvinvointipalvelut.

Tällä hetkellä puutteita riittävien palveluiden saatavuudessa on maanlaajuisesti ja monella sektorilla. Esimerkiksi opiskelijoiden mielenterveyshoito on jo nyt huonolla tolalla, YTHS:n resurssit eivät lainkaan vastaa tarvetta. Kun myös amk-opiskelijat tulevat YTHS:n piiriin, on melko selvää että tilanne pahenee ellei resursseja lisätä todella merkittävästi. Samoin psykiatrisilla poliklinikoilla ja terveyskeskuksissa tarvitaan lisää resursseja, merkittävästi lisää sairaajapaikkoja, panostusta mielenterveyshuoltoon kouluissa jne.

Mielenterveyspotilaat ja perheensä joutuvat herkästi köyhyysloukkuun. Suomella on varaa kohdistaa korvamerkittyjä varoja mielenterveyspotilaiden asiakkaiden hyvään asumiseen, maksuttomaan lääkehoitoon, täysipainoiseen ravitsemukseen. Heidän työhön ottoon on saatava kattava palkkatuki työnantajille.

Persuterveydenhuollossa saatavilla olevat matalan kynnyksen mt-palvelut.

Pitkäaikainen kuntoutus pitäisi mahdollistaa ja turvata. Nykyään on vallallaan varhainen puuttuminen ja lyhytterapiat, mutta pitkäaikainen kuntoutus ja pitkien psykoterapioiden tarvetta ei oteta tosissaan. Ihmisiä jää todella paljon mielenterveyssyistä eläkkeelle, koska he eivät saa tarpeeksi pitkäaikaista kuntoutusta. Kaikki eivät hyödy lyhyistä terapiajaksoista vaan tarvitsevat intensiivistä pitkää psykoterapiaa.

Kelan kuntoutuspsykoterapiat ja vaativa lääkinnällinen kuntoutus ovat hyviä kuntoutusmuotoja, mutta pieniä puutteita niissäkin on. Esim kelan kuntoutuspsykoterapiassa on omavastuut, jotka ovat vähävaraisille liian paljon. Kaikki eivät saa noita kuluja sosiaalitoimesta, sillä itse sairaus saattaa aiheuttaa sellaisia kuluja, joita yhteiskunta ei huomioi kuluiksi (esim pakko-oireista kärsivälle saattaa tulla satojen tai tuhansien eruojen vesimaksuja, jotka hänen pitää maksaa, eli vaikka rahaa olisi laskennallisesti ns tarpeeksi, sitä ei todellisuudessa ole). Jos pakko-oireisella on ylijäämää laskennallisesti vaikkapa 300 euroa kuussa niin hän ei saa sosiaalitoimesta rahaa kuntoutuspsykoterapiaan vaikka tuo 300 euroa menee sairauden aiheuttamiin vesilaskuihin. Vesilaskuista ei taas pääse eroon ilman kuntoutusta. Kelan kuntoutuspskykoterapiassa on ongelmana myös se, että sitä myönnetään vain kolmeksi vuodeksi ja siinä on viiden vuoden karenssi. Näin pitkä kuntoutus ei mahdollistu. Kertamäärien puitteissa ei mahdollistu myöskään kaikki hoidot, esim psykoanalyysi tai tiivis psykoanalyyttinen terapia. Silloin kun lääkäri on nähnyt henkilölle esimerkiksi psykoanalylyysin parhaaksi hoitomuodoksi, niin on erikoista, että yhteiskunta sivuuttaa hoitavan lääkärin näkemyksen ja alkaa maksamaan jotakin kevyempää terapiaa, jotta yhteiskunta saa nopeaa säästöä. Tämä henkilö vaan on vuodesta toiseen työkyvyttömänä, kun ei saa juuri sitä hoitomuotoa, joka on itselle paras. Näin yhteiskunta ei säästä vaan tuhlaa. Vaativassa lääkinnällisessä kuntoutuksessa ongelmana on palveluntuottajien vähyys ja raha edellä kilpailuttaminen.
Silloin kun on selvää, että potilaan kuntouttaminen tulee kestämään vuosia, olisi potilaan mielenterveyden kannalta parempi, että kuntoutuspäätös tehtäisiin useaksi vuodeksi kerrallaan.

On turvatta pitkä, 5-7 vuoden kestävä, kuntoutus myös. Esimerkksi viiden vuoden kuntoutus on paljon halvempi kuin kolmikymppisenä eläkkeellä jääminen.

Sote-uudistuksen yhteyssä Kelan pitää jatkaa psykoterapioiden myöntäjänä. Muuten päätöksentekoon tulee liikaa vaihtelevuutta ja lisäksi pitkien terapioiden saaminen voi olla vieläkin hankalampaa kun halutaan tehokkuuden nimissä suosia lyhytterapioita.

Potilaan yksityisyydensuojaa pitää nostaa. Nykyään esim psykiatrisia käyntitekstejä voidaan lukea somatiikan puolella, tämä pitäisi saada estettyä. On sietämätöntä, jos potilaan pahimmat traumat ovat satojen terveydenhuollon henkilöiden luettavissa. Potilaalla pitää olla oikeus siihen, että asiat jäävät vain hänen ja hänen terapeutittinsa välille.

Yksityisten psykoterapeuttien on voitava myös olla kirjaamatta Kantaan. Psykoterapiakäyntien kirjaaminen Kantaan estää joidenkin potilasryhmien pykoterapian kokonaan, sillä potilas ei välttämättä kykene kertomaan asioita, jotka kirjataan ylös järjestelmään.

Potilaalla tulee olla oikeus myös lääkkettömään hoitoon. Psykiatrisen potilaan tietoja ei saa antaa omaisille ilman potilaan suostumusta.

-On huomattava yhteiskunna ja ympäristön osuus potilaan tilassa. Esim jos potilas ei saa tehtyä ruokaa, voi hän olla kärttyinen nälkäisenä. Jos potilaan seksuaaliset tarpeet eivät tule tyydytetyksi, voi hän olla kärttyinen. Jos potilaan rahat eivät riitä kuntoutukseen, ei hän välttämättä parane (eikä kyse ole hänen psyykestään tai vastustuksestaan).

Potilasta ei saisi kohdella holhottavana lapsena tai pelkkänä autettavana.
Rahoitus tarpeeksi pitkään kuntoutukseen, jopa 5-7 vuoden kuntoutukseen, on turvattava. Potilaan on
saatava valita palveluntuottaja itse sekä psykoterapian suuntaus.

On myöskin väärin, että potilas joutuu jäämään eläkkeelle tai tekemään itsemurhan, kun ei saa riittävän pitkää kuntoutusta. Riittävän pitkä ja intensiivinen kuntoutus (jopa se 5-7 v., 3-4 krt vko) tulisi halvemmaksi ja paremmaksi yhteiskunnalle ja potilaalle kuin pysyvä eläke tai itsemurha. Tämä on myös ihmisoikeuskysymys. Mikään muu ihmisryhmä ei Suomessa joudu taistelemaan hoidostaan, kuten pitkiä tiiviitä psykoterapioita tarvitsevat. Pitkät psykoterapiat uhkaavat jäädä lyhytterapioiden jalkoihin.

Palvelut eivät ole tällä hetkellä tarvelähtöisiä, sillä potilas, jolle suositelleen psykoanalyysia / psykoanalyyttista psykoterapiaa viideksi viiva seitsemäksi vuodeksi 3-4 krt viikko, ei tätä hoitomuotoa saa yhteiskunnan maksamana. Tällöin potilas jää ilman hoitoa (esim kogniitivinen psykoterapia ei korvaa analyyttista terapiaa, silloin kun lääkäri on nähnyt nimenomaan psykoanalyysin / analyyttisen terapian oikeaksi hoitomuodoksi potilaalle. Pitkät psykoterapiat eivät tule kalliiksi pitkällä aikavälillä, sillä ne estävät eläkkeellä jäämisen ja mahdollistavat toipumisen. On rahan tuhlausta maksaa esim vuoden parin jaksoja terapiaa vaikkapa kymmenen vuoden sisällä ja samalla maksaa sosiaaliturvaa potilaalle, jos potilas oikeasti tarvisi esim 3 krt viikossa psykoanalyyttista terapiaa viiden vuoden ajan.

On erikoista, että psykoterapian saatavuuden määrä lyhytaikainen tehokkuus ja säästö eikä potilaan terveydentila ja tarve. On ikävää, että kaikkien potilaiden pitäisi mahtua samaan muottiin ja parantua lyhytterapialla. Ne potilaat, jotka on ajaltetu kroonisiksi, eivät välttämättä ole kroonisia vaan he eivät vain ole saaneet riittävän pitkää ja intensiivistä psykoterapiaa.

Lyhyesti:
-Kelan pitää jatkossakin olla psykoterapiakuntoutusten myöntäjä ja on hyvä, että palveluntarjoaja on yksityiseltä puolelta. Kaikki potilaat eivät pysty menemään esimerkiksi psykiatrisille poliklinoille vaan menevät mieluumin kodinomaiseen tilaan, jossa on läsnä vain psykoterapeutti. On turvatta yksityisten psykoterapeuttien toimijuus. Suuret psykoterapiakeskukset eivät ole kaikille mahdollinen vaihtoehto.
-Psykoterapeutti pitää saada valita itse.
-Viikkokertamääriä tulee nostaa, jotta psykoterapiaan voisi saada tukea 3-4 krt viikkoon.
-Kolmen vuoden maksukatosta tulee luopua, hoitava lääkäri suosittelee psykoterapiaa potilaan voinnin perusteella. Potilaan vointia ei noudattele yhteiskunnallisesti sovittuja rajoja vaan on yskilöllinen. Joku voi tarvita vuoden terapian, joku taas viiden vuoden terapian.
-Eri psykoterapiasuuntaukset on säilytettävä potilaiden valinnanvapauden nimissä, sillä joidenkin potilaiden kohdalla psykoterapiasuuntauksella on paljonkin merkitystä. Myös psykoanalyysi on otettava kuntoutusmuodoksi.
-Pitkiä 5-7 vuoden terapioita on tuettava ja potilaalla pitää olla sellainen varmuus, että kuntoutus ei jää kesken.
-Silloin kun on selvää, että kuntoutus tulee kestämään pitkään, esim viisi vuotta, päätökset pitäisi tehdä useammaksi vuodeksi, jotta potilasta ei liikaa stressattaisi.
-Potilaalla pitää olla valinnanvapaus valita psykoterapeuttinsa itse, niinkuin nykyisinkin Kelan terapioissa.
-Potilasta ei saa pakottaa moniammatilliseen kuntoutukseen ja hänellä tulee olla oikeus valita kenellä hän avaa elämäänsä. Potilaan psykoterapiassa kertomat asiat pitää jäädä vain potilaan ja terapeutin välille, niitä ei saa kertoa muille ammattilaisille edes potilasasiakirjajärjestelmien, kuten Kannan kautta. Potilaan pitää pystyä käymään somaattisella puolelle hoidossa ilman, että hänen psykiatrisia tietojaan luetaan. Potilaalla pitää olla itsemääräämisoikeus siinä, että kenelle hänestä kerrotaan arkaluontoisia tietoja.
-Potilaalla pitää olla oikeus lääkkettömään hoitoon.
-Omaisia voidaan ottaa hoitoon ja päätöksentekoon vain niin laajasti kuin potilas antaa tähän luvan. Psykiatrisen potilaan tietoja ei saa antaa omaiselle vastoin hänen tahtoaan eikä omaisia pidä ottaa mukaan hoitoon, jos potilas ei tätä halua.

-Jos potilaan sairaus ei helpota, niin on otettava huomioon, että ongelmana voi olla myös hoitohenkilökunnan riittämätön ammattitaito kyseisen sairauden kohdalla eikä etsiä syytä potilaasta. Esim pakko-oireisiin erikoistuneita spesialisteja ei kovin paljoa Suomessa ole.
-On huomattava yhteiskunna ja ympäristön osuus potilaan tilassa. Esim jos potilas ei saa tehtyä ruokaa, voi hän olla kärttyinen nälkäisenä. Jos potilaan seksuaaliset tarpeet eivät tule tyydytetyksi, voi hän olla kärttyinen. Jos potilaan rahat eivät riitä kuntoutukseen, ei hän välttämättä parane (eikä kyse ole hänen psyykestään tai vastustuksestaan).
-Mielenterveyskuntoutujien pitäisi saada kodinhoitaja tarvittaessa.

Kuunnellaan ihmistä ja pyritään hänen tarpeitaan huomiomaan.

Erittäin tärkeä kohta. Hoidon piiriin pääseminen on vaikeaa, kestää liian kauan ja vaatii potilaalta voimavaroja ja rahaa. Useilla mielenterveydenongelmista kärsivillä ei ole voimavaroja selvittää asioita tai taloudellinen tilanne on niukka. Matalan kynnyksen palveluja olisi saatava lisää. Kuntoutuspsykoterapian tutustumiskäynti voi maksaa jopa n. 100 e, mutta jos on pienituloinen, ei sellaiseen ole varaa. Kuitenkin käyntejä olisi hyvä olla useampi eri terapeuteille.

Terveyskeskuksissa lyhyiden interventioiden kertamäärä on paperilla 5-10 x, mutta johdosta tullut määräys on, että kertoja saa olla maksimissaan viisi. Resurssit ovat liian vähäiset.

KELA on myös määrittänyt terapeuttien taksan tärkeämmäksi kriteeriksi kuin terapeutin osaamisen ja hoidon laadun. Minusta se kertoo paljon yhteiskunnan suuntauksesta. Valitettavasti halvalla ei saa hyvää, mutta kaikilla ei ole varaa maksaa hoitoa itse. On ymmärrettävää, että enemmän kouluttautuneilla terapeuteilla on korkeammat hinnat, usein he ovat maksaneet koulutuksensa omasta pussistaan. Esimerkiksi omalla kohdallani trauma- ja dissosiaatiotietämystä omaavia terapeutteja on todella vähän. Sellaisen kuitenkin tarvitsen, sillä "tavallinen psykoterapia" ei minua auta. Kumpi on pitkällä tähätäimellä kannattavaa: potilas/asiakas pyörii vuosikausia riittämättömän ja epäammattimaisen hoidon ja kuntoutuksen piirissä, muttei hänen tilanteensa etene ja hänen työkyvyttömyytensä pitkittyy vai se, että hoito maksaisi enemmän, mutta sen turvin potilas/asiakas toipuisi ja kuntoutuisi nopeammin? Minusta hoidon laadun olisi oltava yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi kriteeri kuin sen hinta. Vaikka ymmärrän, että talouspuolikin sanelee asioita.

Moni tuntemani ihminen on liian huonokuntoinen kuntoutuspsykoterapiaan, mutta kuka toipuu harvalla avohoidon hoitotiheydellä sellaiseen kuntoon, että pääsisi viimen kuntoutuspsykoterapiaan? Itselleni KELA tarjosi puolet vähemmän vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta kuin kuntoutuspsykoterapiaa mitä saa ja samassa lausunnossa minut todettiin liian huonokuntoiseksi kuntoutuspsykoterapiaan. Minun logiikka ei ihan kohtaa.

Lisäksi olisi muistettava, että kaikki ei sovi kaikille. Minulle on monta kertaa henkilökunnan puolelta sanottu, etten sovi järjestelmän muottiin oireideni kanssa. Eikö järjestelmän kuitenkin olisi oltava potilasta varten, jossa hänet kohdattaisi yksilönä, eikä liukuhihnatuotteena?

Tärkeintä ehkä kaikista. Jokaiselle tarpeiden mukaan mahdollisuuksia ja voinnin tietojen päivittämistä ja sen mukaisia mahdollisuuksia tarjolle. Kaikille.

Mahdollisimman heti alusta moniammatillinen verkosto ihmisen tilanteen kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Verkostossa on myös läheiset, jotka parhaiten tuntevat ihmisen arkipäivän sekä kokemusasiantuntija.
Verkosto löytää ne kohdat ihmisen elämästä, mitkä tarvitsevat vahvistusta, tietää, miten niitä vahvistetaan ja 'laittavat pyörät pyörimään'
Kokemusasiantuntijoiden kuuleminen.

Jokaisen ihmisen on hyvä löytää omat vahvuudet elämässä ja elää niillä, näin ollen mielenterveysoikeudet tulee täytettyä samalla.