Mielenterveyskuntoutujia käsitellään hoitohenkilökunnan taholta kuin kehitysvammaisia tai ainakin hyvin alentuvasti.
Mielenterveyskuntoutujia ei saa syrjiä perusterveydenhuollossa, mikä tänä päivänä on arkipäivää. He kuitenkin tuntevat, ajattelevat, näkevät ja kuulevat (lähes kaikki) samoin kuin siviili-ihmisetkin.

Osatyökykyisyyden hyväksyminen ja työmarkkinoiden ohjaaminen osa-aikatyön mahdollisuuksien lisäämiseen.

Vertaisuuden korostaminen palveluissa ja niiden kehittämisessä. jokaisen ihmisen arvostus tasavertaisena

Nimenomaan näin, kuten aiemmassa kommentissa on mainittu: Tällä hetkellä mielenterveyteen puututaan vain kun se vaikuttaa negatiivisesti työ- tai opiskelukykyyn.

Oman kokemukseni mukaan palvelun tarvetta vähätellään helposti ja jopa painostetaan siihen, että jokin asia on ihan normaalia ja ok, vaikka näin ei olisi.

Eli sillä ei saisi olla arvottavaa merkitystä, kuka hoitoa saa tai siihen pääsee, hoidon tarve on otettava vakavasti, eikä vähätellä sitä. Ja jos ja kun hoitoa alkaa saada, mielellään käytännön työkaluja ja ohjausta, miten päästä eteenpäin pelkkien ympäripyöreiden kuulumisten kyselyjen sijaan.

Mielenterveyssairaus ei saisi olla este somaattiselle hoidolle kuten se on, etenkin vaikeissa sairauksissa kuten skitsofrenia. Käytännössä tässä sairaudessa on enemmän neurologista aivovamman ja dementian piirteitä kun sairautta ei ole voitu hoitaa alusta asti tehokkaasti. Nämä potilaat ovat todella huonoissa oloissa laitoksissa edelleen kun vammaiset saavat sentään asua palvelutaloissa. Vammaislakia pitää uudistaa, Taipaleen mallilla. Skitsofrenia -potilaisiin on liitetty usein väkivallan uhan leima, vaikka tosiasiassa näin ei ole. Tämä ryhmä on suuri ja hyötyy omasta palvelukokonaisuudesta niin hoitopolkujen kuin asumispalveluiden suhteen. Heidät pitäisi liittää samoihin oikeuksiin, mitä esim aivovamman saanut saa.
Omaisten rooli täysi-ikäisen potilaan kohdalla on todella epäselvä. Liian usein vakavasti sairas palautetaan takaisin kun M1 lähetteen kriteerit eivät täyty ja huoli jää taas omaisille jotka apua ovat tulleet hakemaan. Liian usein omaiset jäävät myös ilman tieroa siitä jos potilas on otettu sisään. Aikuisellakin mielenterveyspotilaalla on perhe ja ne siteet yleensä kun pidetään kunnossa, tukevat hoitoa eteenpäin.
Mielenterveyspotilaat hyötyisivät sairauden lääkehoidon lisäksi myös kunnollisesta ammatillisesta koulutuksesta, tn moni saisi itselleen jopa ammatin. Nyt sairaaloiden työpajat ovat lähinnä askastelua tai puutarhanhoitoa, ei oteta huomioon mitä taitoja sairastuneella voisi muuten olla. Työeläkevakuutusyhtiöiden palvelut tulee kohdistua etenkin alle 30-vuotta oleviin mielenterveyskuntoutujiin. joiden opiskelut jäivät kesken sairaistumisesta. Opiskelupaikkaa pitäsi voida muokata näissä tilanteissa ja sitä kautta luoda kunniallinen paluu vielä yhteiskuntaan osallistuvana työntekijänä. Mielenterveyspotilaiden oppisopimuspaikkoja pitäisi luoda ja huomioida kuntoutujan kyky ja tarno osallistua tähän vaikka osa-aikaisena alussa. Tukityöpaikkoja tarvitaan ja niiden rahoittaja tulee olla yhteiskunta.
Sama haaste tulee vastaan yli 50-vuotiaana sairastuville, työhön paluu ei ole helppoa, kun työelämän vaatimukset ovat niin luotu vain nopeillle ja näppärille. Työuupumusta vähätellään vielä ja siihenkin on saatu mukaan stigmaa.
Kelan päivärahajärjestelmä ei hyväksy kaikkia oireita päivärahaetuuden saamiseksi ja masennuslääkkeiden käyttö liitetään harmillisesti myös näihin päätöksiin, vaikka jo tiedetään että lääkitys ei kaikille sovi, eikä edes aina auta. Potilaat saavat herkästi liian pitkiä sairaslomia, kun ei olla heti alussa yhteydessö työterveyshuoltoon. On myös työpaikkoja jossa työnkuvaa voidaan muokata. Haastava ryhmä on erilaiset toiminnalliset häiriöt joiden etiologiaa ei vielä tunneta mutta herkästi katsotaan liittyvän myös mielenterveyteen.
Työssä pysyminen näyttää tukevan toipumista eniten ja pitkän sairausloman jälkeen työhön paluu on erityisen stigmaa pahentava, kun muut työntekijät eivät ymmärrä. Kansalaiset tarvitsevat tietoa mielenterveyssairauksista ja niistä tulisi jakaa tietoa eri kanavien kautta. Miten otetaan mielenterveyskuntoutuja takaisin työpaikalle-oppaita tarvitaan.

Myös työelämän ulkopuolella olevilla tulee olla oikeus 10-20x psykoterapiaan perusterveydenhuollossa. Kroonisia psykiatrisia sairauksia sairastavat saavat huonompaa somaattista hoitoa. Tämä on räikeä epäkohta joka tulee tunnistaa ja tunnustaa!

Mielenterveyspalveluihin pääsy pitäisi olla entistä helpompaa ja tukea tulee tarjota varhaisessa vaiheessa ja myös kotiin. Palveluissa tulee olla kiinnipitäviä työote ja työskentely pitää olla monialaista yhteistyötä. Psyykkisen toimintakyvyn vahvistamisen lisäksi tarvitaan vahvaa sosiaalista tukea esim sosionomien ja sosiaalityöntekijöiden ammatillista osaamista hyödyntämällä. Mielenterveyspalveluihin pääsy tulee olla subjektiivinen oikeus, ja palvelu pitää olla laadukasta ja oikea-aikaista. Palveluiden piiriin pääseminen ei pidä olla vaatimusten kautta.

Tehdään mahdollisimman helpoksi sekä avun saaminen että harrastaminen, jotka tukevat mielenterveyttä eri tavoin. Muistetaan kiitollisuus hyvää mielenterveyttä kohtaan.

Lisäämällä hoidon saatavuutta ja pääsyä vaikka ei välttämättä olisikaan työ- tai opiskelukykyä heikentävä. Uskon itse vahvasti siihen että kaikki kävisi säännöllisesti juttelemassa ihan vain siinäkin mielessä että oppii paremmin tuntemaan itsensä. Mutta totta myös se monipuolisuus kun sitä apua tarvitaan.

Somaattisen lääketieteen toteuttajille opastusta ihmisten kohtaamiseen kokonaisvaltaisesti. Vaikka ihmisellä olisi dokumentoitua taustaa mielenterveydellisten haasteiden kanssa, eivät ne saa olla este fyysisen terveydentilan kartoittamiselle ja hoidolle.