Toimenpiteissä on mukana hyviä kirjauksia, mutta niistä puuttuu priorisointi, aikataulutus ja vastuutahojen selkeys. Ilman konkreettisia tavoitteita ja indikaattoreita jää epäselväksi, kuinka kulttuuriperinnön ja tiedon saavutettavuutta, säilyttämistä ja käyttöä seurataan ja arvioidaan eri hallinnonalojen ja alueiden tasolla.

Lisäksi olisi tärkeää tuoda näkyväksi, miten kulttuuriperintöä koskeva työ kytkeytyy yhteiskunnan muihin kehittämisprosesseihin — esimerkiksi sosiaaliseen osallisuuteen, aluekehitykseen ja vihreään siirtymään. Kulttuuriperintö ei ole vain menneisyyden tallentamista, vaan myös tulevaisuuteen suuntaavaa yhteiskunnallista kuvittelua, jossa tulisi entistä selvemmin näkyä moninaisten yhteisöjen ääni.

Esittäisin seuraavia tarkennuksia:
Museot, arkkitehtuuri ja muistiorganisaatiot tulisi nostaa eksplisiittisesti esiin osana kulttuuriperinnön infrastruktuuria. Eduskunnan kannanotossa painotetaan erityisesti kansallisten instituutioiden ja kulttuuriympäristötyön merkitystä; toimeenpanosuunnitelmassa nämä jäävät yleisten otsikoiden alle.
Tietopohjan kehittämisessä olisi syytä tarkentaa, mitä indikaattoreita kulttuuripolitiikan seurannassa käytetään. Talousluvut ja kävijämäärät eivät yksin riitä: myös tekijöiden tulotaso, alueellinen saatavuus, yhdenvertaisuus ja kieliryhmien asema tulisi tuoda osaksi seurantaa. On syytä nostaa myös esiin miltä osin tietopohjan kehittämisessä nojataan julkishallinnon omaan työhön ja missä määrin se edellyttää kustannustehokkaan kolmannen sektorin kuten tiedotuskeskusten rahoituksen varmistamista.

Osallistava tiedontuotanto: tietopohjaa koskeviin toimiin on tärkeä kirjata, että alan toimijat (myös vapaa kenttä ja pienemmät järjestöt) ovat mukana määrittelemässä, mitä tietoa kerätään ja miten sitä tulkitaan. Tämä tukisi selonteon tavoitetta kulttuuripolitiikan demokraattisesta ja oikeusperustaisesta luonteesta.

Kulttuurihyvinvoinnin osuutta voisi vielä konkretisoida, esimerkiksi taideterapiat eivät tule vielä toimenpiteissä riittävän selvästi esille, vaikka itse selonteossa ne onkin mainittu toimivana esimerkkinä. Edellä mainittujen palvelujen toimintaedellytysten turvaaminen tulevaisuudessa luo mahdollisuuksia asiantunteville mm. lasten ja nuorten, mutta myös aikuisten hyvinvointia edistäville ja kuntouttaville palveluille. Mm. kunnallistasolla taideterapioiden ammattilaisia kuten musiikkiterapeutteja voisi hyödyntää myös osana koulu- ja oppilaitoshyvinvoinvoinnin palveluita, tarvittaessa myös kiertävinä ammattilaisina. Tästä on kansainvälisesti olemassa erittäin toimivia esimerkkejä ja esim. Yhdysvalloissa tällaiset virat ovat yleisiä. Taideterapeuttien työskentely kouluissa mahdollistaa matalan kynnyksen tuen ja varhaisen puuttumisen jo ennen pitkäkestoisemman avun tarpeen kehittymistä sekä tarjoaa ohjauksellisen työskentelyn mahdollisuutta myös esimerkiksi opetuksen ja erityisopetuksen henkilöstölle. Myös taideterapioiden kuten musiikkiterapian turvaaminen hyvinvointialueiden kuntoutuspalvelujen ostopalveluiden hankinnoissa sekä nykyistä useampina poliklinikoiden virkoina ja työskentelynä moniammatillisissa tiimeissä rikastuttaisi kuntoutuksen kokonaisuutta ja loisi kattavasti mahdollisuuksia kulttuurihyvinvointivaikutusten ja etenkin taideterapioiden tutkimusperäiseen näyttöön perustuvien menetelmien tuomisen käytäntöön etenkin silloin, kun tarve on hoidolle ja kuntoutukselle, mutta myös ennaltaehkäisevästi. Mahdolliset hyvinvointialueille tulevat kulttuurihyvinvointia mahdolliset rahoitukset tulisikin osoittaa siten, että selkeä osa niistä olisi käytettävissä nimenomaan taideterapioiden palveluihin tai olisi jopa korvamerkittyä niihin. Tutkimusrahoituksen turvaamiseen panostaminen on erittäin kannatettavaa ja sitä tulisi kohdentaa jatkossakin riittävästi myös taideterapia-aloille. Myös luovien alojen yritystoiminnan turvaamisessa sote- ja kulttuurialan rajapinnoille sijoittuvat tai molempien alueilla toimivat taideterapia-alojen yrityksen tulisi huomioida, ja niiden toimintaedellytyksiin kuten verotukseen ja rahoitukseen tulisi kiinnittää riittävästi huomiota.