Tämän periaatteen koen ärsyttävänä. Erilaisia kokeiluja ja hankkeita ja projekteja on ollut viimeisen 20 vuoden aikana todella monia.
Niiden perustelu ja seuranta on jäänyt tietoisuuteni ulkopuolelle. On syntynyt mielikuva, että kokeillaan vain kokeilemisen ilosta.
Kaipaan selkeämpää tarveanalyysia, perustelua, kokeilua ja tuloksista oppimista, jotta jonkinlainen jatkumo kehittämisessä säilyisi.

Kuvittelun lisäksi pitäisi pystyä keskustelemana jatkuvasi sidostahojen kanssa siitä mikä muuttuu, miten muututaan ja mitä muutoksesta on tuloksena. Tämä on ennen kaikkea keskustelukykyä, ei pelkkää kuvittelukykyä. Pitäisi palata peruskysymysten äärään eli mihinkä hallintoa tarvitaan ja voidaanko tarve hoitaa ilman hallintoa? Hallinto ei ole itseään varten ja asiat kannattaa ottaa hallinnolla vasta, jos siihen ei löydy ihmisten kesken sovittuna muuta tyydyttävää ratkaisua.

Tämä on erittäin tärkeä periaate ja toivottavasti toimii suurimmassa osassa paikkoja. Mielestäni ainakin meillä toimii.

Innovatiivisuus ei taida olla sellainen sana joka yhdistetään valtion ja kunnan tehtäviin. Tällä saralla meillä on paljon työtä.

Hallinto ei toivottavasti kuvittele uusia mahdollisia tulevaisuuksia ja tapoja toteuttaa hallinnon tehtäviä. Tämäkin sisältyy tietopohjaiseen valmistelu- ja päätöksentekoon. Miten olisi: muutosta ohjaa systemaattinen vaihtoehtoisten tulevaisuuksien analyysi, jossa hallinto systemaattisesti arvioi ja analysoi vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja tapoja toteuttaa hallinnon tehtäviä. Rakenteiden ennakkoluuloton uudistaminen ja toimintatapojen kehittäminen on suotavaa, mutta huomioiden julkisen hallinnon rahan käyttö, haluaisin lisätä lauseeseen mukaan sanan kustannustehokkuus...

Kuvitteleminen on hyvä, mutta toteuttaminen vielä parempi. Meillä pitää olla myös rakenteita jotka muuttavat tuon kuvittelun konkretiaksi. Lisäksi tarvitaan rahaa. Ainakin meidän virastossa ollaan niin konkurssin partaalla, että emme saa tehdä yhtään mitään mikä maksaa mitään.

Kehittäminen ja muutos on toki tärkeää, mutta täytyy myös sitoutua harppauksiin, joiden takana riittävän moni (tutkija!) seisoo niin, että vältytään ylimääräiseltä työltä (eli muutetaanko rakenteita vai toimintatapoja, virastojen nimiä vai ajattelua jne). Tähän yhteyteen pitäisi määritellä varmimmat ja akuuteimmat muutokset, kuten kaiken toiminnan ohjaaminen luonnon kantokyvyn tasalle ja sen alle. Suomikin kuluttaa oman osansa luonnonvaroista vuosittain jo kevätkuukausina.

Hallinto järjestää kyllä itselle tehtäviä. Tarvitaanko kaikkea touhuamista ja muutostavoittelua? Onkohan oikeasti riittävästi näkemystä ja tietoa asioista vai kelpaako vain muutospöhinä ja halukkuus.

Ei se noin mene. Kuvittelun tilalla tarvitaan tietoa, joka ohjaa ja ihmisten kuuntelua. Jos jokin hallinnossa toimii hyvin, sitä ei pidä mennä muuttamaan vain uudistuksen vuoksi. Termit kuulostaa jälleen kaupalliselta löpinältä.

Kokeilukulttuuri? Ketteryys? Nopea reagointi? Mielestäni nyt koronana aikana tullut osin testattua (pakostakin) monissa virastoissa.